Turusta tuli visamies

Pub Hukassa, Ravintola Hiprakassa, Pubiruusussa ja muissakin paikoissa on viime aikoina saatu kokea uusi tietovisakonsepti, Tapahtumatuotanto Neron ideoima Yleisnero. Sitä on myöhemmin laajennettu muun muassa elokuvapainotteiseksi Leffaneroksi, ja musiikkipainotteiseksi Musaneroksi. Pubivisat.fi kyseli kesällä 2026 Yleisneron vetäjältä, Tommilta, miten näiden tietovisojen pitäminen alkoi — ilmeisesti Bar Bristolista — ja miten tietovisojen kysymykset keksitään, kuinka kauan tyypillinen ”nerovisa” kestää, millaista väkeä tietovisoissa käy.

Kuka Tommi oikein on, ja miten päädyit visojen maailmaan?

Raumalta lähtöisin oleva, sittemmin Turkuun juurtunut media-alan ammattilainen. Akateemisesti addiktioihin erikoistunut kulttuurintutkija. Väitöstyötä tein uskomusten ja asenteiden vaikutuksesta sijoittamiseen ja riskinottoon. Väitös on tai jäi kesken.

Tein ensimmäisiä kysymyksiä jo teini-ikäisenä 1980-luvulla, kun mökkikesinä keksittiin serkkujen kanssa kaikenlaisia omia pelejä ja kilpailuja. Niihin kuuluivat levyraadit ja visat.

Visakysymystenteko toki jäi noiden kesien jälkeen pitkälle tauolle, koska olin lopulta ainoa visoista kiinnostunut. Jäin vähän yksin mielenkiintoni kanssa, eikä se ollut kivaa.

Varsinainen tie pubivisoihin alkoi 2000-luvun alussa Turussa järjestetystä QuizOn?-musiikkitietovisasta.

Kaveri pyysi mukaan, tietäen, etten käytä alkoholia tai viihdy erityisesti baareissa. Se olikin tiimipelinä aika erilaista kuin jos yksin olisi joutunut vastaamaan. Siinä oli oma houkutuksensa.

Parisuhdekuvioiden vuoksi visailu jäi tauolle, kunnes tein paluun syksyllä 2005. Ensin visailin yksin. Seuraavaksi kaudeksi liityin tiimiin, joka voitti kyseisen kauden, mutta koin, ettei minusta kauheasti apua ollut tiimille. Joten kun syksyllä 2007 kauden alussa ilmoitettiin, ettei yksi kysymystentekijä pysty tekemään kysymyksiä, hetken mielijohteesta ilmoittauduin vapaaehtoiseksi.

Siitä se lähti.

Vuotta myöhemmin juontaja ilmoitti lopettavansa, ja, taas se hetken mielijohde.

Muistatko sen hetken, kun tajusit, että tietovisat ovat sinun juttusi?

Pidin entuudestaan lautapeleistä 1980-luvulta lähtien. Tietovisoja oli tullut seurailtua myös televisiosta. Formaatti oli tuttu, mutta mielestäni kysymykset olivat pääsääntöisesti järkyttävän vaikeita ja epäviihdyttäviä. Joten vaikka kiinnostus oli ollut olemassa jo parikymmentä vuotta ja ensimmäisen kerran osallistuin pubivisaan 2000-luvun alussa, niin en silloinkaan vielä mitenkään kiintynyt niihin.

Luulen, että oivallus tuli vasta silloin, kun pääsin tekemään kysymyksiä itse, vuonna 2007? Silloin tuli se kokemus, että kysymysten rakentaminen ja kokonaisuuksien suunnittelu tuntuu kaikkein omimmalta – se kaikki tuotannollinen työ. Samoihin aikoihin toimin elokuvafestivaalin tuottajana, ja näissä kahdessa työssä oli hyvin paljon samaa.

Minulle visailuissa aina se ydin on ollut oppiminen, yllättyminen ja sosiaalisuus. Se, että saa tietää jotakin uutta, on ainakin itselle ollut se motiivi jo nuorempana lukea tietovisakysymyksiä.

Tuottajana se homma on luonteeltaan ollut vähän samaa: etsi jotain uutta, löydä, oivalla. Luonnontieteet eivät kuitenkaan ole itselleni olleet mikään oivallusten aarreaitta, mistä syystä se tiedon osa-alue ei ole koskaan ollut oma juttu.

Mutta tuottajana, kaikki tieto on samanarvoista. Mielenkiintoinen haaste on silloin arvioida sellaisten kysymysten vaikeutta, joihin ei voisi itse kuvitella osaavansa vastata mitään järkevää. Edes veikata oikeaan suuntaan. Visatuottamisessa on paljon sellaista mielenkiintoista juttua, joka pohjaa lopulta itsensä haastamiseen.

Visailijanakaan se itse kilpailu ei ole ollut se juttu, vaan itsensä haastaminen. Miten saa kaivettua jotain tietoa muistista tai saako. Tai onko edes olemassa mitään muistijälkeä. Kun kyse on tiimipelistä, kuten pubivisoissa, siihen tulee omaksi aspektikseen tiimipeli, ideoiden heittäminen ilmoille, niistä muistijäljistä puhuminen.

Pakko lisättävä, että päähän ehtii kertyä vuosien kuluessa aika paljon ”turhaa tietoa”, mitä ei oikein voi käyttää missään. No, tietovisoissa voi, sen verran, että niistä turhista tiedoista voi saada pisteitä. Auttaa omaa tiimiä voittamaan.

Mikä pubivisoissa tai tietokilpailuissa on mielestäsi parasta?

Sosiaalisuus.

Tietovisat ovat parhaimmillaan joukkuelaji. Yksin pelaaminen on luonteeltaan ihan erilaista.

Aiemmin sosiaalisista peloista kärsineenä ja hivenen erakoituneena tyyppinä ymmärrän hyvin, että jotkut pitää yksinvisailuista. On helppo ymmärtää sekin, että joillekin voitot aiheuttavat valtavan dopamiinivyöryn ja voitoista saa samanlaiset vibat kuin vaikka fanina saisi oman tiiminsä voitosta. Minulla ei ole koskaan ollut sellaisia tunteita, ja sen takia tuo ”itseni paremmaksi kokeminen” visojen kautta on lähinnä vierasta. Ei parasta. Ei huonointa. Vierasta.

Tärkeä osa parhautta on siksi yhdessä tekeminen. Se, että sama jengi kokoontuu viikosta toiseen yhteen keskustelemaan, väittelemään, muistelemaan. Se, yhdessä tekeminen saa aikaan joukkueessa yhdessätekemisen ilot, mutta joskus myös surut.

Pubivisoissa syntyvä kilpailuasetelma tuo oman mausteensa. Eli ei ole vain se oma joukkue, vaan se visayhteisö itsessään luo sosiaalisen ringin. Ei siinä ehkä ole mitään suuren urheilutapahtuman tuntua, ainakaan itselleni, mutta voi sanoa, että hivenen erilaiselta tuntuu visailla yksin kuin tiimissä, yhtenä tiiminä kahta tiimiä vastaan kuin kahtakymmentä. Ihmiset vetää ihmisiä puoleensa, ja siitä oikeastaan syntyy se koko visaskenen suosio. Ei se ole välttämättä edes se visa itse, vaan se, että millaisessa sosiaalisessa ympäristössä visataan. Esimerkkinä vaikka nyt entinen Itä-Saksan jääkiekkosarja joskus 1980-luvulla. Ihmettelin sitä jo silloin, kun lätkästä olin kiinnostunut. Sarjassa pelasi tasan kaksi joukkuetta: Weißwasser ja Dynamo Berlin. Jos toinen on materiaaliltaan suvereeni vuosikaudet, niin mikä se kilpailuasetelma on, jotka kaksi tiimiä saa luotua niin, että ”sarja” tai itsessään laji pysyy vuosikausia kiinnostavana?

Tuottajana kiinnittää enemmän huomiota kaikkeen keskusteluun, jota visoista syntyy.

Voi tulla jotain korjattavaa, mikä menee sinne kehittämisen puolelle, joka on hyvä asia, vaikka visoissa voi syntyä kovaäänistäkin keskustelua – tunteet kun on mukana. Mutta ehkä parasta silti on se, että ihmiset lähtee kotiin hyvillä mielin ja erityisesti se, jos tuossa itäsaksalaisessa mallissa, jossa kaksi tiimiä on suvereeneja, voittajajoukkue onkin joku ihan muu joukkue. Musta hevonen, jota ei tietysti tuossa itäsaksalaisessa mallissa edes voinut olla. Mutta olen aidosti iloinen tuottajanakin niistä kerroista, kun yhtäkkiä joku sellainen joukkue voittaa, joka on ollut lähinnä keskikastin alapuolella. Tietää tuottaneensa elämyksen jollekin ryhmälle, ja tehneensä tuotannollisesti jotakin oikein. Ehkä siinä mielessä olen aina pienten puolella tuottajana, ja pakkaa pyrkii joskus hivenen tietoisesti myös sekoittamaan.

Juontajana tietysti olen ottanut paljon kontaktia visailijoihin kohta parikymmentä vuotta.

Vuonna 2006 en olisi ensinnäkään ottanut vakavasti harkintaan, jos joku olisi ehdottanut työtä baarissa. Jos joku olisi silloin tullut juttelemaan visoista, olisin ollut jo otettu yhdestä keskustelukumppanista. Juttu olisi vaan jäänyt lyhyeen koska olin melko epäsosiaalinen, ujo ja hiljainen. Ensimmäisessä visassa 2008 aloitin visan sanomalla: ”Jos on visoista tai juonnosta jotain sanottavaa, sanokaa suoraan.” Se on ollut ehkä elämäni viisain lause. Palautetta on tullut. Keskustelua herännyt. Ystävyyksiä syntynyt. Luottamus ihmisiin on kasvanut. Luottamus itseen samoin.

Mistä Yleisnero sai alkunsa?

Yleisnero-nimi on peräisin Hannu Tuomiselta, joka järjesti samalla nimellä yleistietovisaa Bar Bristolissa.

Osallistuin siihen visailijana, ja aika usein samaan aikaan toimin Tuomisen teknisenä apulaisena — säädin mikrofonit, mikserit ja sen sellaiset. Tuominen tiesi minut QuizOn?in vetäjänä, ja kun hän päätti luopua visasta, hän testamenttasi visansa minulle.

Käyttöön jäi nimi, mutta visa muutti radikaalisti muotoaan.

Rakensin kysymykset, rakenteen ja säännöt uudelleen omien kokemusteni pohjalta.

Parikymmentä tietokategoriaa, jotka alkuperäisessä Yleisnerossa, nykyisessä YleisneroPROssa, on ollut syksystä 2017, kehittyivät saman vuoden kesällä Turun kaupunginkirjastossa vietettyjen viikkojen aikana. Kirjastossa laadin ensimmäiset parituhatta kysymystä eri aiheista ikään kuin ”pankkiin” tulevia kausia varten.

Säännöt kehittyivät sen pohjalta, mitkä omat kokemukset oli visailijana. Ensikosketus pubivisoihin tuli 2000-luvun alussa QuizOn?issa, mutta kun aloin tuottaa ja juontaa sitä, halusin kuitenkin edelleen visailla. Aloin käydä muissa paikallisissa visoissa. Jo 2010-luvun alussa kävin ensimmäisen kerran Baaripähkinässä. Kaikkien näiden visojen lajityypit ja omat kokemukset muokkasivat Yleisneron rakenteeltaan sekä sääntötulkinnoiltaan sellaiseksi kuin se edelleen on. Lopullisen muotonsa visa taisi saada vuonna 2018.

Miten kuvailisit Yleisneroa ihmiselle, joka ei tiedä siitä mitään?

Yleisnero on joukkueille suunnattu pubivisatyyppi. Ei itsessään yksi tietty visa.

Jos etsii helpompaa, BASIC voi olla oma juttu, jos kaipaa todellista haastetta, silloin kannatta koettaa PROta. Tällä hetkellä Yleisnerosta on kolme versiota: haastava PRO, hieman kevyempi LITE ja helposti lähestyttävämpi BASIC, joka näistä visoista on yrityksille tarjolla ilman monitoriesityksiä. Ajatuksena on, että jokainen löytää itselleen sopivan tason. BASICista on vielä tarjolla englanninkielinenkin versio, ettei jäisi edes kielestä kiinni.

Tärkeintä Neroissa ei ole yksittäiset säännöt tai formaatit, vaan laadukkaat kysymykset. Yleisneron lähtökohta on ollut alusta asti se, että visan pitää olla ennen kaikkea viihdyttävä ja palkitseva kokemus, jossa on mahdollisuus oppia jotain uutta.

Tällä hetkellä tietysti kaikille visoista kiinnostuneille, jotka eivät tiedä Yleisnerosta mitään, haaste on vielä suurempi, koska visat pyörivät pääasiassa Turussa. Niitä on ollut mm. Porissa, Vaasassa, Lahdessa, Joensuussa, Iisalmessa ja pisimpään säännöllisesti Forssan Pub Hukassa. Moni ravintola on päätynyt Neroon taloudellisista syistä Baaripähkinän jälkeen. Tai olleet vaihtamassa paikallisesta tuottajasta Neroon, milloin mistäkin syystä. Yleensä taloudellisista syistä. Nerot on olleet hinnoiltaan kilpailukykyisiä ihan alusta asti. Mutta visailijoille haaste syntyy siitä, että moni näistä Neron hetkellisesti tilanneista tai Neroa harkinneista ovat lopulta olleet taloudellisesti siinä jamassa, että ovat tehneet konkurssin tai lopettaneet visat. Vaikea on visailijoiden käydä tutustumassa Neroihin sellaisessa paikassa. Se on myös rajoittanut Yleisneron tunnettuutta.

Millainen on mielestäsi täydellinen visa-ilta?

Visailijana täydellinen visa-ilta on ennen kaikkea hauska ja viihdyttävä. Oikeastaan samantekevää, mikä sijoitus on, kunhan tuntuu jälkikäteen siltä, että tehtiin paras, mitä irtosi. Mukavaa, jos omista tiedoista on oikeasti hyötyä joukkueelle.

Yksin visailu ei koskaan tunnu samalta kuin joukkueessa pelaaminen.

Hyvät kysymykset nostavat myös yleistä tunnelmaa.

Jos joukossa on paljon liian helppoja tai liian vaikeita, hölmöjä kysymyksenasetteluita sun muita, keskustelu ajautuu väärille urille, ja se vaikuttaa yleiseen tunnelmaan. Visojen pitää olla sopivan haastavia, kysymysten hyviä, jotta visailijoista tuntuu siltä, ettei heitä sen enempää ali- kuin yliarvioida.

Visailijana sijoitus kolme voi tuntua ihan hyvältä kahdenkymmenen tiimin joukossa. Jos on kolmas kahden tiimin joukossa, tunnelma on aivan erilainen. Niin paljon vaikuttaa myös se kilpailuasetelma – kuitenkin visailijat itse luovat sen visatapahtuman. Vähän samalla tavalla kuin urheilutapahtumissa on hivenen eri tunnelma yleisössä, jos paikalla on kaksi katsojaa suhteessa 20 000:een katsojaan. Mitä enemmän väkeä on paikalla, sitä paremmalta yleensä visailuilta tuntuu. Niin visailijana, juontajana kuin tuottajana.

Tuottajan näkökulmasta onnistuneen illan tunnistaa yleensä siitä, että ihmiset lähtevät kotiin hyvällä mielellä, ja ehkä on saanut toteutettua sen voittamisen tunteen joukkueelle, joka on ollut siellä keskikastin alapuolella.

Kaikkia ei voi miellyttää, mutta jos visailijat palaavat seuraavalla viikolla ja sitä seuraavina satoina viikkoina tappioistaan huolimatta, on yleensä onnistuttu tekemään jotain oikein.

Kuinka kauan tyypillinen tietovisa kestää?

Nykyiset Nerot on suunniteltu kestämään noin puolestatoista kahteen tuntiin. Se on osoittautunut hyväksi kestoksi niin visailijoiden kuin ravintoloidenkin näkökulmasta.

Poikkeuksia toki löytyy.

Suuret finaalit tai tavallista suuremmat osallistujamäärät voivat venyttää kestoa yli kahden tunnin, joskus jopa kolmeen tuntiin. Paljon riippuu myös siitä, kuinka rutinoitunut tarkastaja juontaja on, ja tuleeko visoissa joitain kysymyksiä, joiden kysymyksenasettelu tai oikea vastaus pitää tarkastaa.

Partynero taitaa olla ainoa Nero -sarjan visa, jonka pituus on lähtökohtaisesti lyhyempi eli se on visana myös hektisempi. Se onkin tarkoitettu ihmisille, joiden keskittymiskyky ei ehkä enää ole parhaimmillaan ja ”bilevaihde” on jo ainakin ykkös- tai kakkosvaihteilla. Joillain se voi olla jo vitosvaihteella.

Miten keksit kysymykset niin, että ne ovat sopivan kinkkisiä mutta silti hauskoja?

Siihen ei ole mitään yksittäistä temppua. Se vaatii kokemusta sekä visailijana että kysymysten laatijana. Ehkä näihin on vielä pakko yhdistää juontokokemus: se, että altistaa itsensä suoralle
palautteelle viikosta ja vuodesta toiseen. Nuo antavat tietyllä tapaa sellaisen pohjan, josta saa palautteen kautta suoraan idean siitä, millaisia kysymyksiä ei kannata kysyä.

Kun suodattaa omat kokemuksensa, kehittyy puolestaan eräänlainen suodin, jonka mukaan se yleinen kysymysten laatu pysyy kohtuullisen tasaisena. Ja sinne väliin voi silloin lykätä kysymyksiä, jotka alkavat naurattaa itseään – tai jotka tuntuvat sopivan vinoilta tai erikoisilta.

Samalla suotimella kun käy muissa visoissa tai pelaa lautapelejä, koko ajan on mielessä: ”En kysyisi asiaa näin” tai ”Tällaista kysymystä en ottaisi omaan visaani, vaikka siitä maksettaisiin”.

Pitkään visoja tuottaneena, kymmeniä tuhansia kysymyksiä tehneenä, noista kysymyksistä pystyy päättelemään, ettei kysyjä itse ole visailija tai ei ole juontaja, joka on ottanut palautteita vastaan – ainakaan niin, että ymmärtäisi, mitä se palaute on koskenut.

Mitä tulee muuten ideointiin tai lähteisiin, ne vaihtelevat. Olen jo vuosia käyttänyt kaikenlaisia tietolähteitä lähinnä asiasanalistoina. Sana- ja tietosanakirjat ovat kaikkein helpoin lähtökohta, koska niissä on valtavasti sanoja ja erilaisia määritelmiä. Harmillista vaan, ettei uusia tietosanakirjoja ainakaan minun tietääkseni ole Suomessa julkaistu yli 20:een vuoteen. Niiden lisäksi sitten lähteinä ovat internet, Wikipediasta sanakirjoihin, uutissivustoihin. Tietovisapelit, kuten Trivial Pursuit, Bezzerwizzer, iKnow, on noita muitakin, joissa on kysymyksetkin valmiina, ovat hyvä lähde, mutta kysymysten läpikäyminen ja seulominen on tuskallisen hidasta. Tietovisakirjat on sellaisia, että joskus niitä jaksaa lukea, joskus taas ei – ja tietoon pitää suhtautua vähän samaan tapaan kuin lautapeleihin. Sanaristikkokirjat toimivat hakusanateoksina erilaisiin sanatehtäviin.

Joskus kysymykset syntyvät jostain omista havainnoista ja oivalluksista tai satunnaisesti muilta kuulluista kysymyksistä.

Riippuen hieman järjestelmästä, minkä mukaan milloinkin alkaa kysymyksiä tekemään, mennäänkö kategorian mukaan vai lähteen vai ihan satunnaisella menetelmällä, joskus voi uhrata kokonaisen päivän esimerkiksi matemaattisten tai sanallisten tehtävien kehittelyyn.

Joskus jos taas ottaa tehtäväkseen tutustua aikuisviihteeseen, niin on jo lähtökohtaisesti sellaisella aihealueella, josta saa tehtyä sellaisia kysymyksiä, jotka saavat jonkun nolostumaan tai josta tulee vaan lähtökohtaisesti pelkkää hauskuutta. Äijäporukalta naisten lelujen nimien kyseleminen on varsin erilaista kuin jos joukossa sattuisi olemaan naisia. Esimerkkinä.

Samoin usein hauskuutta tulee ihan tavallisista kysymyksistä. YleisneroPROssa ja LITEssa on sanaristikkotehtävä. Pari vuotta sitten kysyin liiketoiminnan muotoa. Oikea vastaus oli: verkostomarkkinointi. Yksi joukkue oli vastannut: kerrostalo-onanointi, vaikka kirjainmääräkin on väärä viivalla ja ilman. Tämä oli vastauksena sellainen, että se ansaitsi tulla kerrotuksi visailijoille lisäkommentilla:

”Mielenkiintoinen liiketoiminnan muoto. Miten se noin niin kuin käytännössä toimisi liiketoimintana?”

Tämän tyyppisistä hetkistä syntyy visoihin hauskuutta.

Minkälaisia osallistujia visoissa yleensä on — ja millainen porukka tekee illasta parhaan?

Tietovisoissa käy hyvin monenlaista väkeä. Osallistujista valtaosa on miesoletettuja. Riippuen hieman visatyypistä, myös yleensä jo viidenkympin ylittäneitä. Silti joissain visatyypeissä naisoletetut menestyvät paremmin.

YleisneroPRO on sen verran haastava, että visaporukka on yleensä pitkälle kouluttautunutta. Silti noissa käy vuodesta toiseen myös paljon nuoria, joilla ei välttämättä ole korkeakoulutusta.

Mutta kun Yleisneroa helpotetaan, BASICissa alkaa sitten olla jo väkeä aika monesta eri sosioekonomisesta ryhmästä. Jos sotketaan mukaan tyystin eri visat, kuten Partynero, koulutuksella ei enää ole oikein mitään merkitystä. Tai sukupuolella. Tai millään. Vain sillä, että pitää musiikista ja muistaa esittäjiä.

Parhaan illan tekee yleensä porukka, joka on aidosti mukana. Ehkä tähän voisi esimerkkinä sanoa rokkikonsertin, jossa kuulijaporukka on yläluokkaista, hyvinpukeutunutta klassisen musiikin arvostajaa. On tunnelma hivenen erilainen rokkibändillä esiintyä tällaiselle porukalle kuin sille, joilla on bändin fanipaidat päällä ja täysi räyhä päällä. Kun yleisö reagoi, innostuu ja eläytyy, myös juontaminen on hauskempaa.

Tulee mieleen omista juonnoista vielä yksi huvittava tapaus, joka ei sinällään kysymykseen vastaa, ainakaan suoraan. Olin vetämässä visaa Turun keskustassa, kun hieman humaltunut asiakas tuli kysymään:

”Mitä sä täällä yksiksesi huudat? Oletko sä hullu?”

Kerroin vetäväni tietovisaa…

Hän totesi, ettei ketään kiinnosta ja käveli ovesta ulos. Hän ei ehkä ollut visoille oikeaa kohdeyleisöä, mutta huvitti ainakin itseäni. Jos koko porukka olisi paikalla samalla asenteella, niin toki ilta voisi olla toisella tavalla hauska – tai sitten ei.

Mikä on sun oma vahvuus visailijana tai visan vetäjänä?

Visailijana vahvuuteni ovat varmasti musiikki, elokuvat ja viihde yleisemmin. Olen ollut niiden suurkuluttaja teini-iästä asti, ja vuosien aikana turhaa tietoa on kertynyt melkoisesti.

Pidän viihdevisoista visaiijana, ja pidän myös niiden tuottamisesta. Ne eivät ole mitään kevyttä viihteilyä, vaan kaikissa lajityypeissä Viihde-, Leffa- ja Musanerossa pitää olla kyllä jonkin verran harrastuneisuutta ja omistautuneisuutta asiaan.

Juontajana oma vahvuus on ollut vuosien kuluessa vuorovaikutus.

Pyrin olemaan helposti lähestyttävä, kuuntelemaan palautetta ja pitämään tunnelman rentona. Sekä positiivinen että kriittinen palaute ovat auttaneet kehittämään visoja vuosien aikana. Joitain tietysti oma haahuilu visailijoiden keskuudessa häiritsee, mutta osaa se puolestaan huvittaa. Itseäkin se enemmän huvittaa, mutta se on itselleni enemmän ajantappamista ja kontaktin ottamista kuin mitään muuta.

Ehkä osaltaan se, että olen niin läsnä juontajana – ja tietysti tuottajana – on leimallisesti vaikuttanut siihen mielikuvaan, että olen leppoisa ja helpostilähestyttävä, en pelottava kaikkitietävä auktoriteetti. Ainakin valtaosalla. Jostain syystä yleensä visoihin osallistuvat besserwisserit suhtautuvat asiaan toisella tavalla eli minun pitäisi olla kaikkitietävä, koska olen kysymykset laatinut. Mutta, kun me ollaan kaikki rajallisia olentoja. Jopa besserwisserit. Eikä sen rajoittuneisuuden pitäisi olla pelottavaa, vaan inhimillistä.

Ei lopulta ole kovin hedelmällistä sälyttää varsinkaan omaa rajoittuneisuuttaan kenenkään muun syyksi. Näin visatilantiessa kuitenkin joskus toimitaan, ja se laskee tunnelmaa omassa timissä, mutta mahdollisesti yleisesti visapaikassa.

Onko mieleesi jäänyt jokin erityinen visailuhetki tai -paikka?

Yksittäisiä hetkiä on kertynyt vuosien aikana paljon. Visailijana kävin eräässä viihdevisassa säännöllisesti Turussa. Pelasin silloin usein yhdessä vanhemman herrasmiehen kanssa, joka tiesi valtavasti vanhasta kotimaisesta elokuvasta. Visassa hyvin harvoin siitä mitään kysyttiin.

Eräällä kerralla kysymykset osuivat vahvuusalueilleni, kuten musiikkiin ja viihteeseen.

Voitimme visan yhdessä. Silti oli sellainen tunne, että yhdessä me voitettiin.

En olisi varmaan yksin ollut laisinkaan yhtä iloinen, kuin visan jälkeen, kun sain tarjota hänelle juhlajuomat ja minä söin suolapähkinät hänen seuranaan. Pieni juttu, mutta merkityksellinen ja mieleenpainunut.

Iisalmessa kävin Royal Eventsin Viihdepähkinässä pari vuotta sitten. Paikkahan oli tosi hyvä visalle, ja nykyään samainen paikka on asiakkaani. Silloin, jälleen kerran voitin, mutta mieleenpainui, kielteisessä mielessä itse visa ja visan sisältö. Elettiin vuotta 2022 ja yksi kysymyksistä kuului: ”Missä kaupungissa järjestetään kesäolympialaiset vuonna 2020?”. Kaikki visan kysymykset oli mitä luultavammin vuodelta 2017. Sen päätelmän tein muista kysymyksistä. Vaikka voitin, lähdin paikalta huonotuulisena ja valmiina reklamoimaan visan paikan omistajan puolesta.

Baaripähkinä on tuottanut useampia sellaisia visailuhetkiä, jotka ovat jääneet mieleen lähinnä ”pahasta mielestä”, protesteista ja niin edelleen. Ihan heidän SM-finaaliaan myöten. Olen käynyt voittamassa heidän finaalinsa kahdesti ja ensimmäisellä voittokerralla yksi kysymyksistä tai lähinnä sen sääntötulkinnasta aiheutti sellaisen protestiaallon, ettei enää kuullut oikeita vastauksia. Juontaja painoi menemään oikeita vastauksia eteenpäin kuin ei kuulisi lainkaan, miten yleisö reagoi. Seuraavan kerran jotain kuuli, kun juontaja sanoi: ”Neljäs sija…”

Pari vuotta sitten kävin Tampereella yhdessä visassa, jossa yksi kokonainen kysymyssetti koostui visantekijän omista piirroksista.

Kysymykset saattoivat olla muotoa: ”Minkä kotimaisen laulun nimi?” Olen huono piirtäjä, mutta juontajan piirrokset olivat vielä huonompia, joten siitähän syntyi aikamoista ihmettelyä, että mitähän tässä tapahtuu. Kun vastaukset kuuli niin, sitten oli, että; ”Joo, tosiaan.”

Eli aika siellä tunneskaalan ääripäissä taitaa yleensä syntyä ne muistiinpainuvimmat visakokemukset.

Juontajana, niitä on jotenkin paljon vaikeampi eritellä. Parhaiten mieleen on painunut koko urani ensimmäinen juonto, ujona ja hiljaisena, sosiaalisista ahdistuksista kärsineenä. Hiki valui koko visan läpi otsalta selkään. Varmaan jonkin verran epävarmempi ihmisyksilö oli silloin mikrofonin ääressä kuin tänä päivänä. Vaikken itse visasta tai palautteista muista mitään, muistan sen oman tunteeni.

Oletko viime aikoina käynyt muiden vetämissä pubivisoissa?

Nykyään selvästi vähemmän kuin ennen, lähinnä oman tuotannon ja juontojen vuoksi.

Jossain vaiheessa kävin jopa yhdeksässä visassa viikossa samalla kun tein omia visoja.

Silti pyrin edelleen seuraamaan alan tapahtumia ja käymään muiden järjestämissä visoissa aina kun aikaa löytyy. Vuosien varrella olen tutustunut visakulttuuriin eri puolilla Suomea. Esimerkiksi Turussa, Tampereella ja Oulussa on mielestäni varsin omaleimaiset visaperinteensä. Erottuva visakulttuuri.

Kesäisin olen kiertänyt Suomea ja saattanut sitten etsiä tekemistä illaksi, niin hakeutunut johonkin visaan. Joten visoissa olen käynyt noiden kolmen kaupungin lisäksi Raumalla, Raahessa, Iisalmessa, Lappeenrannassa, Vantaalla, Espoossa, Helsingissä, Kotkassa, Lempäälässä, Liedossa, Kyrössä. Ainakin noissa.

Pidän enemmän paikallisten visatuottajien tapahtumista, koska luokittelen itsenikin paikallisiin tuottajiin.

Mutta silti joka paikassa tulee vastaan Baaripähkinä. Ongelma on varmaan siinä noin visapaikkojen kannalta, että visojen tuottaminen voi olla aika työlästä tai visoja tekevillä ei ole omaa visakokemusta, ei oikein taitoa tai tietoa tai aikaa perehtyä kriittisesti visatuotantoon: mitä kannattaa kysyä, ja mitä ei ehdottomasti kannata kysyä.

Baaripähkinällä, vaikka koneisto on Suomen suurin, tuntuu olevan silti hieman samaa ongelmaa. On vain helpompaa hyväksyä se, että paikalliset toimijat tekevät visoja vähän eri resursseilla ja visat voivat olla paljon omaperäisempiä.

Turussa olen nyt parin viime vuoden aikana ehtinyt oikeastaan käydä enää parissa paikassa visailemassa. Molemmat on Royal Eventsin visoja: Baaripähkinä tiistaisin ja Viihdepähkinä lauantaisin. Satunnaisesti myös Baaripähkinä sunnuntaisin. Ehkä se tulee vaan jotenkin siitä, että yrittäjänä on vaikea pysyä paikallaan, ja jättää päiviä vapaaksi. Saan toki tehtyä töitä tiistaisin.

Lauantainen visa on ehdollinen, koska viime keväänä minulla oli lauantaille kaksi juontokeikkaa. Samaan aikaan sen Viihdepähkinän kanssa ja sen jälkeen.

Yrittäjänä ja tuottajana on kuitenkin ollut pakko ottaa se asenne, että tarvitsen myös vapaita päiviä välillä. Tästä syystä olen karsinut aika paljon noita visamenemisiä. Ja mieluummin ehkä kävisin jossain paikallisessa visassa kuin noissa Baaripähkinöissä, mutta… tarjontaa on Turussakin lopulta
nykyään aika rajallisesti.

Mihin suuntaan Yleisneroa kehitetään?

Olen juontanut neljä eri musiikkitiedon SM-visaa. Ne on suunnattu yleensä todellisille tietäjille, toimittajille, muusikoille. Ne on olleet vaikeustasoltaan erittäin haastavia ja kohtuullisen raskaita. Ainakin tuottamani visat. Viimeisin SM-visa vuonna 2022 kesti viisi ja puoli tuntia. Olin flunssassa.

YleisneroPRO on konsepti, joka voisi levittäytyä koko Suomeen vaikeustasoltaan haastamaan 45:ssä kysymyksessä kaikki suomalaiset visaintoilijat. Siitä minulla on ollut jo vuosia visio, että sama visa voitaisiin mitellä samaan aikaan eri puolilla Suomea tilaajien omissa paikoissa.

Hetkellisesti olen miettinyt myös muiden noiden visatyyppien SM-visoja, mutta nykyinen Musanero ei ole mikään QuizOn?. Musanero mittaa musiikkitietoutta hyvin eri tavalla kuin QuizOn? mittasi. Joten olen luopunut tuosta ajatuksesta.

Tietysti tavoitteena on, että visat löytäisivät vielä useampaan kaupunkiin.

Minulla ei ole kuitenkaan sen enempää myynti- kuin juontajatiimiä. Vedän aikalailla paikallisen tuottajan budjetilla tätä hommaa toistaiseksi. Joten voisin kaivata jotain kontakteja eri kaupungeissa ihmisiin, jotka haluaisivat juontaa, ja joilla olisi ehkä jo olemassa jonkinlainen jalansija omissa kaupungeissaan. He voisivat ottaa juonnoistaan, mitä ottaisivat, ja visapalvelu tulisi kauttani. Säästyisi itse kaikelta vääntämiseltä sun muulta, koska melkein kaikissa Neron visatyypeissä on monitoriesitys, ranking-ylläpito ja näytteitä. Kaiken sen ylläpitäminen juontavalta tuottajalta on lopulta melko isotöinen juttu.

Visailijapalautteissa visuaalista puolta ei mainita merkittäväksi. Vain noin viisi prossaa visailijoista pitää visuaalisuutta tärkeänä visoissa tai tiedotuksessa, Mutta tuntuu, että yritysten näkökulmasta asia menee niin, että visuaalisuus on tärkeää 95:lle prosentille eli visailijat ja yrittäjät kokevat visapalvelun laadun tai arvon aivan päinvastaisilla tavoilla. Tästä syystä ihan lyhyen ajan suunnitelma on tehdä Nero-sarjan visoista visuaalisempi. Silti jättää itse visa koskematta, juuri sellaiseksi kuin se on ollut tähänkin asti.

Konseptina Nero-sarjan visat ovat olleet valmiita jo vuosia. Yrittäjiltä yleinen palaute on kuitenkin, että se on keskeneräinen. Visailijoilta ei tule vastaavaa palautetta, mutta yrittäjät kuitenkin lopulta tekevät tilaukset. Tuo asetelma on jopa taloudellisessa mielessä päälaellaan. Ikään kuin yrittäjä olisi
päättänyt haluta auton. Millainen auto saisi olla, kuinka paljon hevosvoimia, onko mallilla, iällä tai hinnalla merkitystä? Vastaus: pinkki. Niin kauan se autokin on keskeneräinen, kun se ei ole pinkki.

Eli enemmän vaan pitää yrittää tuottaa pinkkiä. Se on lyhyen ajan suunnitelma.

Mitä haluaisit sanoa ihmiselle, joka miettii, uskaltaisiko tulla ensimmäistä kertaa mukaan?

Visavaihtoehtojahan on paljon. Suurempi haaste on tällä hetkellä se, että valtaosa visoista pyörii Turussa. Paikkoja on niin vähän, että Neroihin on haastava päästä tutustumaan muualla kuin Turussa, Lahdessa, Forssassa, Joensuussa ja Iisalmessa.

Muutoin, visailu on sosiaalista hauskanpitoa. Ei muuta kuin kaverit mukaan tai vaikka kavereiden lisäksi vanhemmat, ja sitten kokeilemaan.

Visoissa ei yleensä pärjää, jos kaikki ovat samalla alalla, samanikäisiä, pitää olla tietoa eri asioista ja eri aikakausilta.

Voittamaan ei kannata lähteä. Lähtökohtaisesti avoimin mielin. Vaikka visoissa tavallaan mitataan tietoutta, niin se ei ole pääasia. Tärkeintä on se yhdessäolo, yhdessä tekeminen, oivaltaminen, keskustelut, hauskanpito, yhteiset onnistumisen hetket.

Jos pidät tietovisalautapeleistä tai televisiovisailuista, olet aikalailla oikeassa kohderyhmässä.

Jos ei ole pubivisoista kokemusta, niin lajityyppinä se on selvästi sosiaalisempi, ja kilpailuasetelma visapaikalla synnyttää hieman erilaisen jännitteen. Voi olla, että pääsääntöisesti visakysymykset eivät osu omalle tietoalueelle, mutta sitä riemun määrä, jos ja kun kerrankin osuu.

Ensimmäinen kerta on äärimmäisen harvoin täydellinen, ei ehkä toinenkaan, mutta kun paikalle uskaltaa säännöllisesti vaikka puolen vuoden ajan, siihen ajanjaksoon saattaa ehtiä huomata kehittyneensä, uskaltavansa pelata enemmän, keskustelevansa eri tavalla, ja niin edelleen. Visailut ovat viihteen lisäksi tilanteita, joissa on mahdollista oppia itsestään, muista, pelin lainalaisuuksista ja mahdollisesti jostain aihealueesta.

Jonain päivänä tulee se hetki, jonka muistaa loppuelämänsä. Tai sitten ei. Yksi visajoukkueista jokunen vuosi sitten oli aina melkein hännillä, kun se kerran nousi toiseksi, saivat suorituksestaan
palkinnon, niin eipä joukkuetta näkynyt seuraavaan kahteen viikkoon.

Jos eivät itse muista siitä seuraavasta kahdesta viikosta mitään, minä ainakin muistan sen hämmentyneen ilon ja sen, ettei tiimiä hetkeen näkynyt.

Hienoa! Pääsit loppuun asti. Tapahtumatuotanto Neron visapaikat löydät kotisivuilta, osoitteesta www.yleisnero.fi.